Jobin 30

1 Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;

Und jetzt verlachen mich solche, die jünger sind als ich, deren Väter ich meinen Herdenhunden nicht hätte beigesellen mögen.

2 Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;

Was sollte mir auch ihrer Hände Kraft, da es für sie doch keine volle Reife giebt?

3 Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,

Durch Mangel und durch Hunger ausgedörrt, benagen sie dürres Land, die unfruchtbare Wüste und Öde,

4 Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:

sie, die Melde pflücken am Gesträuch und deren Speise Ginsterwurzeln sind.

5 He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.

Aus der Gesellschaft werden sie fortgetrieben; man schreit über sie wie über einen Dieb.

6 He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.

In schauerlichen Schluchten müssen sie wohnen, in Erdlöchern und Felsenhöhlen.

7 Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,

Zwischen den Sträuchern brüllen sie, unter den Nesseln thun sie sich zusammen;

8 Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.

eine ruchlose und ehrlose Brut wurden sie hinausgepeitscht aus dem Lande.

9 Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.

Und jetzt bin ich ihr Spottlied geworden und diene ihnen zum Gerede.

10 He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.

Sie verabscheuen mich, rücken fern von mir hinweg und scheuen sich nicht, mir ins Gesicht zu speien.

11 Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.

Denn meine Sehne hat er gelöst und mich gebeugt, so lassen auch sie den Zügel vor mir schießen.

12 Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.

Zur Rechten erhebt sich die Brut; meine Füße stoßen sie hinweg und schütten wider mich ihre Verderbensstraßen auf.

13 He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.

Meinen Pfad haben sie aufgerissen, zu meinem Sturze helfen sie, die Helferlosen.

14 He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.

Wie durch breite Bresche kommen sie, unter Trümmern wälzen sie sich heran.

15 Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.

Schrecknisse haben sich gegen mich gewendet; dem Sturmwinde gleich jagen sie meinen Adel dahin, und wie eine Wolke ist mein Glück entschwunden.

16 Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.

Und jetzt zerfließt in mir meine Seele, Tage des Elends halten mich fest.

17 Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.

Die Nacht bohrt in meine Gebeine und löst sich von mir ab, und meine Nager schlafen nicht.

18 Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.

Durch Allgewalt ist mein Gewand entstellt; wie die Halsöffnung meines Leibrocks umschließt es mich.

19 Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.

Er hat mich in den Kot geworfen, und dem Staub und der Asche ward ich gleich.

20 Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.

Ich schreie zu dir, doch du antwortest mir nicht; ich stehe da, du aber starrst mich an.

21 Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.

Du wandelst dich in einen Grausamen für mich, mit deiner starken Hand befeindest du mich.

22 Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.

Du hebst mich auf den Sturmwind, lässest mich dahinfahren und lässest mich vergehn in Sturmesbrausen.

23 Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.

Ja, ich weiß zum Tode willst du mich führen und zum Versammlungshaus für alles Lebende.

24 Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.

Doch - streckt wohl einer nicht im Sturze seine Hand nach Rettung aus, oder giebts bei seinem Untergang nicht darob Hilfsgeschrei?

25 Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.

Oder habe ich nicht um den geweint, der harte Tage hatte, und hat mein Herz des Armen nicht gejammert?

26 Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.

Ja, auf Glück hoffte ich, aber Unheil kam; ich harrte auf Licht und es kam Dunkel.

27 Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.

Mein Inneres siedet ohne Unterlaß, Tage des Elends überfielen mich.

28 Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.

Geschwärzt gehe ich einher - doch nicht vom Sonnenbrand; ich stehe auf und schreie vor den Leuten.

29 Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.

Der Schakale Bruder bin ich geworden und ein Genosse den Straußen.

30 Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.

Meine Haut ist schwarz geworden und löst sich von mir ab, und meine Gebeine sind von Glut verbrannt.

31 Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.

Und so ward meine Zither zum Klagelaut und meine Schalmei zu lautem Weinen.