Jobin 30
1 Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;
Et maintenant, ceux qui sont plus jeunes que moi se moquent de moi, ceux dont j’aurais dédaigné de mettre les pères avec les chiens de mon troupeau.
2 Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
Même à quoi m’aurait servi la force de leurs mains? La vigueur a péri pour eux.
3 Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,
Desséchés par la disette et la faim, ils s’enfuient dans les lieux arides, dès longtemps désolés et déserts;
4 Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:
Ils cueillent le pourpier de mer parmi les broussailles, et, pour leur pain, la racine des genêts.
5 He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.
Ils sont chassés du milieu [des hommes], (on crie après eux comme après un voleur, )
6 He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
Pour demeurer dans des gorges affreuses, dans les trous de la terre et des rochers;
7 Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,
Ils hurlent parmi les broussailles, ils se rassemblent sous les ronces:
8 Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
Fils d’insensés, et fils de gens sans nom, ils sont chassés du pays.
9 Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.
Et maintenant, je suis leur chanson et je suis le sujet de leur entretien.
10 He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.
Ils m’ont en horreur, ils se tiennent loin de moi, et n’épargnent pas à ma face les crachats;
11 Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.
Car Il a délié ma corde et m’a affligé: ils ont jeté loin [tout] frein devant moi.
12 Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.
Cette jeune engeance se lève à ma droite; ils poussent mes pieds et préparent contre moi leur chemin pernicieux;
13 He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.
Ils détruisent mon sentier, ils contribuent à ma calamité, sans que personne leur vienne en aide;
14 He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.
Ils viennent comme par une large brèche, ils se précipitent au milieu du fracas.
15 Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
Des terreurs m’assaillent, elles poursuivent ma gloire comme le vent, et mon état de sûreté est passé comme une nuée.
16 Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.
Et maintenant, mon âme se répand en moi: les jours d’affliction m’ont saisi.
17 Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.
La nuit perce mes os [et les détache] de dessus moi, et ceux qui me rongent ne dorment pas;
18 Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.
Par leur grande force ils deviennent mon vêtement; ils me serrent comme le collet de ma tunique.
19 Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.
Il m’a jeté dans la boue, et je suis devenu comme la poussière et la cendre.
20 Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.
Je crie à toi, et tu ne me réponds pas; je me tiens là, et tu me regardes!
21 Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.
Tu t’es changé pour moi en [ennemi] cruel; tu me poursuis avec la force de ta main.
22 Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.
Tu m’enlèves sur le vent, tu fais qu’il m’emporte, et tu dissous ma substance.
23 Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
Car je sais que tu m’amènes à la mort, la maison de rassemblement de tous les vivants.
24 Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.
Toutefois, dans sa ruine, n’étend-il pas la main, et, dans sa calamité, ne jette-t-il pas un cri [de détresse]?
25 Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.
N’ai-je pas pleuré sur celui pour qui les temps étaient durs, et mon âme n’a-t-elle pas été attristée pour le pauvre?
26 Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
Car j’attendais le bien, et le mal est arrivé; je comptais sur la lumière, et l’obscurité est venue.
27 Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.
Mes entrailles bouillonnent et ne cessent pas; les jours d’affliction sont venus sur moi.
28 Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.
Je marche tout noirci, mais non par le soleil; je me lève dans l’assemblée, je crie;
29 Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.
Je suis devenu le frère des chacals et le compagnon des autruches.
30 Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.
Ma peau devient noire [et se détache] de dessus moi, et mes os sont brûlés par la sécheresse;
31 Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.
Et ma harpe est changée en deuil, et mon chalumeau est devenu la voix des pleureurs.
