Jobin 30
1 Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;
But, now, they who are of fewer days than I, have poured derision upon me; whose fathers I refused—to set with the dogs of my flock.
2 Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
Even the strength of their hands, wherefore was it mine? Upon them, vigour was lost;
3 Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,
In want and hunger, they were lean, —who used to gnaw the dry ground, a dark night of desolation!
4 Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:
Who used to pluck off the mallow by the bushes, with the root of the broom for their food;
5 He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.
Out of the midst, were they driven, men shouted after them, as after a thief;
6 He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
In the fissures, of the ravines had they to dwell, in holes of dust and crags;
7 Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,
Among the bushes, used they to shriek, Under the bramble, were they huddled together:
8 Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
Sons of the base, yea sons of the nameless, they were scourged out of the land.
9 Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.
But, now, their song, have I become, Yea I serve them for a byword;
10 He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.
They abhor me—have put themselves far from me, and, from my face, have not withheld—spittle!
11 Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.
Because, my girdle, he had loosened and had humbled me, therefore, the bridle—in my presence, cast they off;
12 Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.
On my right hand, the young brood rose up, —My feet, they thrust aside, and cast up against me their earthworks of destruction;
13 He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.
They brake up my path, —My engulfing ruin, they helped forward, unaided;
14 He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.
As through a wide breach, came they on, with a crashing noise, they rolled themselves along.
15 Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
There are turned upon me terrors, —Chased away as with a wind, is mine abundance, and, as a cloud, hath passed away my prosperity.
16 Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.
Now, therefore, over myself, my soul poureth itself out, There seize me days of affliction:
17 Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.
Night, boreth, my bones, all over me, —and, my sinews, find no rest;
18 Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.
Most effectually, is my skin disfigured, —Like the collar of my tunic, it girdeth me about:
19 Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.
He hath cast me into the mire, and I have become like dust and ashes.
20 Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.
I cry out for help unto thee, and thou dost not answer, I stand still, and thou dost gaze at me;
21 Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.
Thou art turned to become a cruel one unto me, With the might of thy hand, thou assailest me;
22 Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.
Thou liftest up me to the wind, thou carriest me away, and the storm maketh me faint;
23 Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
For I know that, unto death, thou wilt bring me back, even unto the house of meeting for every one living.
24 Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.
Only, against a heap of ruins, will one not thrust a hand! Surely, when one is in calamity—for that very reason, is there an outcry for help.
25 Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.
Verily I wept, for him whose lot was hard, Grieved was my soul, for the needy.
26 Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
Surely, for good, I looked, but there came in evil, And I waited for light, but there came in darkness;
27 Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.
I boiled within me, and rested not, There confronted me—days of affliction;
28 Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.
In gloom, I walked along, without sun, I arose—in the convocation, I cried out for help;
29 Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.
A brother, became I to the brutes that howl, and a companion to the birds that screech:
30 Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.
My skin, turned black, and peeled off me, and, my bones, burned with heat:
31 Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.
Thus is attuned to mourning—my lyre, and my flute, to the noise of them who weep.
