Jobin 30
1 Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;
But now they that are younger than I have me in derision, whose fathers I would have disdained to set with the dogs of my flock.
2 Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
Yea, whereto [should] the strength of their hands [profit] me, [men] in whom vigour hath perished?
3 Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,
Withered up through want and hunger, they flee into waste places long since desolate and desert:
4 Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:
They gather the salt-wort among the bushes, and the roots of the broom for their food.
5 He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.
They are driven forth from among [men] — they cry after them as after a thief —
6 He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
To dwell in gloomy gorges, in caves of the earth and the rocks:
7 Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,
They bray among the bushes; under the brambles they are gathered together:
8 Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
Sons of fools, and sons of nameless sires, they are driven out of the land.
9 Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.
And now I am their song, yea, I am their byword.
10 He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.
They abhor me, they stand aloof from me, yea, they spare not to spit in my face.
11 Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.
For he hath loosed my cord and afflicted me; so they cast off the bridle before me.
12 Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.
At [my] right hand rise the young brood; they push away my feet, and raise up against me their pernicious ways;
13 He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.
They mar my path, they set forward my calamity, without any to help them;
14 He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.
They come in as through a wide breach: amid the confusion they roll themselves onward.
15 Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
Terrors are turned against me; they pursue mine honour as the wind; and my welfare is passed away like a cloud.
16 Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.
And now my soul is poured out in me; days of affliction have taken hold upon me.
17 Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.
The night pierceth through my bones [and detacheth them] from me, and my gnawing pains take no rest:
18 Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.
By their great force they have become my raiment; they bind me about as the collar of my coat.
19 Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.
He hath cast me into the mire, and I have become like dust and ashes.
20 Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.
I cry unto thee, and thou answerest me not; I stand up, and thou lookest at me.
21 Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.
Thou art changed to a cruel one to me; with the strength of thy hand thou pursuest me.
22 Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.
Thou liftest me up to the wind; thou causest me to be borne away, and dissolvest my substance.
23 Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
For I know that thou wilt bring me to death, and into the house of assemblage for all living.
24 Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.
Indeed, no prayer [availeth] when he stretcheth out [his] hand: though they cry when he destroyeth.
25 Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.
Did not I weep for him whose days were hard? was not my soul grieved for the needy?
26 Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
For I expected good, and there came evil; and I waited for light, but there came darkness.
27 Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.
My bowels well up, and rest not; days of affliction have confronted me.
28 Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.
I go about blackened, but not by the sun; I stand up, I cry in the congregation.
29 Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.
I am become a brother to jackals, and a companion of ostriches.
30 Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.
My skin is become black [and falleth] off me, and my bones are parched with heat.
31 Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.
My harp also is [turned] to mourning, and my pipe into the voice of weepers.
