Jobin 30
1 Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;
But now the youngest have laughed me to scorn, now they reprove me in [their] turn, whose fathers I set at nothing; whom I did not deem worthy [to be with] my shepherd dogs.
2 Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
Yes, why had I the strength of their hands? for them the full term [of life] was lost.
3 Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,
[One is] childless in lack and famine, [such as] they that fled but lately the distress and misery of drought.
4 Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:
Who compass the salt places on the sounding [shore], who had salt [herbs] for their food, and were dishonourable and of no repute, in lack of every good thing; who also ate roots of trees by reason of great hunger.
5 He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.
Thieves have risen up against me,
6 He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
whose houses were the caves of the rocks, who lived under the wild shrubs.
7 Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,
They will cry out amongst the rustling [bushes].
8 Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
[They are] sons of fools and vile men, [whose] name and glory [are] quenched from off the earth.
9 Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.
But now I am their music, and they have me for a byword.
10 He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.
And they stood aloof and abhorred me, and spared not to spit in my face.
11 Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.
For he has opened his quiver and afflicted me: they also have cast off the restraint of my presence.
12 Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.
They have risen up against [me] on the right hand of [their] offspring; they have stretched out their foot, and directed against me the ways of their destruction.
13 He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.
My paths are ruined; for they have stripped off my raiment: he has shot at me with his weapons.
14 He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.
And he has pleaded against me as he will: I am overwhelmed with pains.
15 Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
My pains return upon [me]; my hope is gone like the wind, and my safety as a cloud.
16 Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.
Even now my life shall be poured forth upon me; and days of anguish seize me.
17 Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.
And by night my bones are confounded; and my sinews are relaxed.
18 Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.
With great force [my disease] has taken hold of my garment: it has compassed me as the collar of my coat.
19 Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.
And you have counted me as clay; my portion in dust and ashes.
20 Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.
And I have cried to you, but you hear me not: but they stood still, and observed me.
21 Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.
They attacked me also without mercy: you have scourged me with a strong hand.
22 Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.
And you have put me to grief, and have cast me away from safety.
23 Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
For I know that death will destroy me: for the earth is the house [appointed] for every mortal.
24 Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.
Oh then that I might lay hands upon myself, or at least ask another, and he should do this for me.
25 Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.
Yet I wept over every helpless man; I groaned when I saw a man in distress.
26 Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
But I, when I waited for good things, behold, days of evils came the more upon me.
27 Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.
My belly boiled, and would not cease: the days of poverty prevented me.
28 Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.
I went mourning without restraint: and I have stood and cried out in the assembly.
29 Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.
I am become a brother of monsters, and a companion of ostriches.
30 Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.
And my skin has been greatly blackened, and my bones are burnt with heat.
31 Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.
My harp also has been turned into mourning, and my song into my weeping.
