Jobin 30
1 Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;
Maar thans lachen jongere mensen mij uit, Lieden, wier vaders te min voor mij waren, Om ze bij mijn herdershonden te zetten;
2 Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
Wier sterke hand mij zelfs niet kan dienen, Daar al hun kracht verloren ging,
3 Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,
Door gebrek en honger is uitgeput. Lieden, die de stronken afknagen in de woestijn, In het land der steppe en wildernis;
4 Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:
Die zilte kruiden van de struiken plukken, En zich voeden met de wortels der brem;
5 He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.
Die uit de samenleving zijn weggejaagd, En die men naschreeuwt als dieven.
6 He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
Lieden, die in de krochten van afgronden wonen, In aardholen en rotsen;
7 Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,
Die balken tussen de struiken, Samenhokken onder de netels;
8 Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
Die als een dwaas en naamloos broed Weggezweept zijn uit het land.
9 Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.
En thans ben ik hun spotlied geworden, En de stof voor hun praat.
10 He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.
Vol afschuw blijven ze op een afstand staan, En ontzien zich niet, mij in het gezicht te spuwen.
11 Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.
Zij mishandelen mij, nu ze hun teugel hebben losgerukt Hun breidel hebben afgeworpen.
12 Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.
Aan mijn rechterhand verheft zich dat broed, Mijn voeten stoten hen weg; Ze banen tegen mij hun onheilspaden,
13 He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.
En vernielen mijn weg, om mij te verderven. Ze trekken op, er is niemand, die hen weerhoudt,
14 He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.
Als door een wijde bres rukken ze aan. Onder de puinhopen kwam ze aangerold
15 Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
Keerde zich tegen mij de verschrikking; Als een stormwind waaide mijn aanzien weg, Mijn geluk dreef voorbij als een wolk.
16 Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.
En thans stort zich mijn ziel in mij uit, Grijpen de dagen van rampspoed mij aan!
17 Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.
Des nachts wordt mijn gebeente doorboord, En nemen mijn knagende pijnen geen rust;
18 Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.
Door het grote geweld is mijn vlees ontredderd, Het knelt mij als de kraag van mijn kleed.
19 Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.
God heeft mij in de modder geworpen, Ik zie er uit als stof en as.
20 Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.
Ik roep tot U, maar Gij antwoordt niet; Ik sta overeind, maar Gij let niet op mij.
21 Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.
Gij zijt wreed tegen mij, Met uw krachtige hand bestookt Gij mij;
22 Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.
Gij heft mij op, jaagt mij voort op de wind, Een noodweer lost mij in water op.
23 Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
Ja, ik weet, Gij leidt mij ten dode, Naar de verzamelplaats van al wat leeft.
24 Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.
Maar steekt een drenkeling de hand niet uit, Roept men in zijn ellende niet om hulp?
25 Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.
Heb ik zelf niet geweend over den zwaar beproefde, Was ik over den arme niet zielsbedroefd?
26 Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
Ja, ik hoopte op geluk, maar het onheil kwam; Ik verwachtte het licht, maar het duister viel in.
27 Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.
Mijn binnenste kookt, en komt niet tot rust, Dagen van jammer treden mij tegen.
28 Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.
Zwart loop ik rond, maar niet van de zon; Sta ik op in de gemeente, ik roep om hulp!
29 Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.
Ik ben een broer van de jakhalzen, Een makker der struisen;
30 Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.
Mijn huid is zwart, en laat van mij los, Mijn beenderen branden van koorts;
31 Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.
Mijn citer is voor rouwklacht gestemd, Mijn fluit voor geween!
