< Jobin 30 >
1 Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;
Nyní pak posmívají se mi mladší mne, jejichž bych otců nechtěl byl postaviti se psy stáda svého.
2 Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
Ač síla rukou jejich k čemu by mi byla? Zmařena jest při nich starost jejich.
3 Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,
Nebo chudobou a hladem znuzeni, utíkali na planá, tmavá, soukromná a pustá místa.
4 Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:
Kteříž trhali zeliny po chrastinách, ano i koření, a jalovec za pokrm byl jim.
5 He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.
Z prostřed lidí vyháníni byli; povolávali za nimi, jako za zlodějem,
6 He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
Tak že musili bydliti v výmolích potoků, v děrách země a skálí.
7 Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,
V chrastinách řvali, pod trní se shromažďovali,
8 Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
Lidé nejnešlechetnější, nýbrž lidé bez poctivosti, menší váhy i než ta země.
9 Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.
Nyní, pravím, jsem jejich písničkou, jsa jim učiněn za přísloví.
10 He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.
V ošklivosti mne mají, vzdalují se mne, a na tvář mou nestydí se plvati.
11 Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.
Nebo Bůh mou vážnost odjal, a ssoužil mne; pročež uzdu před přítomností mou svrhli.
12 Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.
Po pravici mládež povstává, nohy mi podrážejí, tak že šlapáním protřeli ke mně stezky nešlechetnosti své.
13 He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.
Mou pak stezku zkazili, k bídě mé přidali, ač jim to nic nepomůže.
14 He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.
Jako širokou mezerou vskakují, a k vyplénění mému valí se.
15 Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
Obrátily se na mne hrůzy, stihají jako vítr ochotnost mou, nebo jako oblak pomíjí zdraví mé.
16 Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.
A již ve mně rozlila se duše má, pochytili mne dnové trápení mého,
17 Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.
Kteréž v noci vrtá kosti mé ve mně; pročež ani nervové moji neodpočívají.
18 Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.
Oděv můj mění se pro násilnou moc bolesti, kteráž mne tak jako obojek sukně mé svírá.
19 Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.
Uvrhl mne do bláta, tak že jsem již podobný prachu a popelu.
20 Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.
Volám k tobě, ó Bože, a neslyšíš mne; postavuji se, ale nehledíš na mne.
21 Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.
Obrátils mi se v ukrutného nepřítele, silou ruky své mi odporuješ.
22 Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.
Vznášíš mne u vítr, sázíš mne na něj, a k rozplynutí mi přivodíš zdravý soud.
23 Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
Nebo vím, že mne k smrti odkážeš, a do domu, do něhož se shromažďuje všeliký živý.
24 Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.
Jistě žeť nevztáhne Bůh do hrobu ruky, by pak, když je stírá, i volali.
25 Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.
Zdaliž jsem neplakal nad tím, kdož okoušel zlých dnů? Duše má kormoutila se nad nuzným.
26 Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
Když jsem dobrého čekal, přišlo mi zlé; nadál jsem se světla, ale přišla mrákota.
27 Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.
Vnitřností mé zevřely, tak že se ještě neupokojily; předstihli mne dnové trápení.
28 Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.
Chodím osmahlý, ne od slunce, povstávaje, i mezi mnohými křičím.
29 Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.
Bratrem učiněn jsem draků, a tovaryšem mladých pstrosů.
30 Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.
Kůže má zčernala na mně, a kosti mé vyprahly od horkosti.
31 Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.
A protož v kvílení obrátila se harfa má, a píšťalka má v hlas plačících.