Jobin 29
1 Job puhui taas sananlaskunsa ja sanoi:
Addidit quoque Job, assumens parabolam suam, et dixit:
2 Ah jos minä olisin niinkuin entisinä kuukausina! niinä päivinä, joina Jumala minun kätki,
[Quis mihi tribuat ut sim juxta menses pristinos, secundum dies quibus Deus custodiebat me?
3 Koska hänen valkeutensa paisti minun pääni päälle, ja minä kävin pimeissä hänen valkeudessansa,
Quando splendebat lucerna ejus super caput meum, et ad lumen ejus ambulabam in tenebris:
4 Niinkuin minä olin nuorena olessani; koska Jumalan salaisuus oli minun majani päällä;
sicut fui in diebus adolescentiæ meæ, quando secreto Deus erat in tabernaculo meo:
5 Koska Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani, ja minun nuorukaiseni minun ympärilläni;
quando erat Omnipotens mecum, et in circuitu meo pueri mei:
6 Koska minä pesin minun tieni voilla, ja kallio vuoti minulle öljy-ojat;
quando lavabam pedes meos butyro, et petra fundebat mihi rivos olei:
7 Koska minä menin kaupunin porteille, ja annoin valmistaa istuimeni kujille;
quando procedebam ad portam civitatis, et in platea parabant cathedram mihi.
8 Kuin nuoret näkivät minun, niin he pakenivat, ja vanhat nousivat ja seisoivat minun edessäni,
Videbant me juvenes, et abscondebantur: et senes assurgentes stabant.
9 Ylimmäiset lakkasivat puhumasta, ja panivat kätensä suunsa päälle,
Principes cessabant loqui, et digitum superponebant ori suo.
10 Ruhtinasten ääni kätkeysi, ja heidän kielensä suun lakeen tarttui.
Vocem suam cohibebant duces, et lingua eorum gutturi suo adhærebat.
11 Sillä kenen korva minun kuuli, se kiitti minua onnelliseksi, ja jonka silmä minun näki, se todisti minusta.
Auris audiens beatificabat me, et oculus videns testimonium reddebat mihi:
12 Sillä minä autin köyhää, joka huusi, ja orpoa, jolla ei auttajaa ollut.
eo quod liberassem pauperem vociferantem, et pupillum cui non esset adjutor.
13 Niiden siunaus, jotka katoomallansa olivat, tuli minun päälleni; ja minä ilahutin leskein sydämen.
Benedictio perituri super me veniebat, et cor viduæ consolatus sum.
14 Vanhurskaus oli minun pukuni, jonka minä päälleni puin, ja minun oikeuteni oli minulle niinkuin hame ja kaunistus.
Justitia indutus sum, et vestivi me, sicut vestimento et diademate, judicio meo.
15 Minä olin sokian silmä ja ontuvan jalka.
Oculus fui cæco, et pes claudo.
16 Minä olin köyhäin isä, ja jonka asiaa en minä ymmärtänyt, sen minä visusti tutkin.
Pater eram pauperum, et causam quam nesciebam diligentissime investigabam.
17 Minä särjin väärän syömähampaat, ja otin saaliin hänen hampaistansa,
Conterebam molas iniqui, et de dentibus illius auferebam prædam.
18 Minä ajattelin: minä riuduin pesässäni, ja teen päiväni moneksi niinkuin sannan.
Dicebamque: In nidulo meo moriar, et sicut palma multiplicabo dies.
19 Minun juureni putkahti veden tykönä, ja kaste pysyi laihoni päällä.
Radix mea aperta est secus aquas, et ros morabitur in messione mea.
20 Minun kunniallisuuteni uudistui minun edessäni, ja minun joutseni muuttui uudeksi minun kädessäni.
Gloria mea semper innovabitur, et arcus meus in manu mea instaurabitur.
21 He kuulivat minua ja odottivat, ja vaikenivat minun neuvooni.
Qui me audiebant, expectabant sententiam, et intenti tacebant ad consilium meum.
22 Minun sanani jälkeen ei yksikään enempää puhunut, ja minun puheeni tiukkui heidän päällensä.
Verbis meis addere nihil audebant, et super illos stillabat eloquium meum.
23 He odottivat minua niinkuin sadetta, ja avasivat suunsa niinkuin ehtoosadetta vastaan.
Expectabant me sicut pluviam, et os suum aperiebant quasi ad imbrem serotinum.
24 Jos minä nauroin heidän puoleensa, ei he luottaneet sen päälle, eikä tahtoneet minua murheesen saattaa.
Siquando ridebam ad eos, non credebant: et lux vultus mei non cadebat in terram.
25 Kuin minä tulin heidän kokouksiinsa, niin minun täytyi istua ylimpänä: ja asuin niinkuin kuningas sotaväen keskellä, lohduttaissani murheellisia.
Si voluissem ire ad eos, sedebam primus: cumque sederem quasi rex, circumstante exercitu, eram tamen mœrentium consolator.]
