Jobin 29

1 Job puhui taas sananlaskunsa ja sanoi:

Darauf fuhr Hiob also fort, seine Rede vorzutragen:

2 Ah jos minä olisin niinkuin entisinä kuukausina! niinä päivinä, joina Jumala minun kätki,

O daß ich wäre wie in früheren Monden, wie in den Tagen da mich Gott beschützte;

3 Koska hänen valkeutensa paisti minun pääni päälle, ja minä kävin pimeissä hänen valkeudessansa,

als seine Leuchte über meinem Haupte schien, und ich bei seinem Licht durch Dunkel wandelte,

4 Niinkuin minä olin nuorena olessani; koska Jumalan salaisuus oli minun majani päällä;

so, wie ich war in meines Sommers Tagen, als Gottes Freundschaft über meinem Zelte waltete,

5 Koska Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani, ja minun nuorukaiseni minun ympärilläni;

als der Allmächtige noch mit mir war, rings um mich meine Knaben;

6 Koska minä pesin minun tieni voilla, ja kallio vuoti minulle öljy-ojat;

als ich meine Schritte in Dickmilch badete, und der Fels neben mir Bäche Öls ergoß;

7 Koska minä menin kaupunin porteille, ja annoin valmistaa istuimeni kujille;

als ich zum Thore ging hinauf zur Stadt, auf dem freien Platze meinen Sitz aufschlug.

8 Kuin nuoret näkivät minun, niin he pakenivat, ja vanhat nousivat ja seisoivat minun edessäni,

Wenn mich die Knaben sahen, verbargen sie sich, und die Greise erhoben sich und blieben stehn;

9 Ylimmäiset lakkasivat puhumasta, ja panivat kätensä suunsa päälle,

Häuptlinge hielten inne mit Reden und legten die Hand auf ihren Mund.

10 Ruhtinasten ääni kätkeysi, ja heidän kielensä suun lakeen tarttui.

Der Edlen Stimme verbarg sich, und ihre Zunge klebte an ihrem Gaumen.

11 Sillä kenen korva minun kuuli, se kiitti minua onnelliseksi, ja jonka silmä minun näki, se todisti minusta.

Denn wo ein Ohr nur hörte, da pries es mich selig, und wo ein Auge sah, da gab es mir Zeugnis.

12 Sillä minä autin köyhää, joka huusi, ja orpoa, jolla ei auttajaa ollut.

Denn ich rettete den Elenden, der um Hilfe schrie, und die Waise und den, der keinen Helfer hatte.

13 Niiden siunaus, jotka katoomallansa olivat, tuli minun päälleni; ja minä ilahutin leskein sydämen.

Der Segen des Verlorenen kam über mich, und das Herz der Witwe macht ich jubeln.

14 Vanhurskaus oli minun pukuni, jonka minä päälleni puin, ja minun oikeuteni oli minulle niinkuin hame ja kaunistus.

Gerechtigkeit zog ich an, und sie zog mich an, wie Talar und Turban zog ich an meine Rechtschaffenheit.

15 Minä olin sokian silmä ja ontuvan jalka.

Auge ward ich dem Blinden und Fuß war ich dem Lahmen.

16 Minä olin köyhäin isä, ja jonka asiaa en minä ymmärtänyt, sen minä visusti tutkin.

Ein Vater war ich den Armen und die Rechtssache des mir Unbekannten untersuchte ich;

17 Minä särjin väärän syömähampaat, ja otin saaliin hänen hampaistansa,

ich zerschmetterte dem Frevler die Kinnladen und warf ihm die Beute aus den Zähnen.

18 Minä ajattelin: minä riuduin pesässäni, ja teen päiväni moneksi niinkuin sannan.

So dachte ich denn: “Bei meinem Neste werde ich verscheiden und wie der Phönix meine Tage mehren.

19 Minun juureni putkahti veden tykönä, ja kaste pysyi laihoni päällä.

Meine Wurzel steht über dem Wasser offen, und der Tau übernachtet in meinen Zweigen.

20 Minun kunniallisuuteni uudistui minun edessäni, ja minun joutseni muuttui uudeksi minun kädessäni.

Meine Würde ist stets neu bei mir, und mein Bogen verjüngt sich in meiner Hand.”

21 He kuulivat minua ja odottivat, ja vaikenivat minun neuvooni.

Mir hörten sie zu und warteten und lauschten schweigend meinem Rate.

22 Minun sanani jälkeen ei yksikään enempää puhunut, ja minun puheeni tiukkui heidän päällensä.

Wenn ich geredet, sprachen sie nicht mehr, und meine Rede troff auf sie herab.

23 He odottivat minua niinkuin sadetta, ja avasivat suunsa niinkuin ehtoosadetta vastaan.

So warteten sie auf mich wie auf Regen und wie nach Spätregen sperrten sie den Mund auf.

24 Jos minä nauroin heidän puoleensa, ei he luottaneet sen päälle, eikä tahtoneet minua murheesen saattaa.

Ich lächelte ihnen zu, wenn sie verzagten, und das heitre Antlitz trübten sie mir nie.

25 Kuin minä tulin heidän kokouksiinsa, niin minun täytyi istua ylimpänä: ja asuin niinkuin kuningas sotaväen keskellä, lohduttaissani murheellisia.

Gern wählte ich den Weg zu ihnen, saß da als Haupt und thronte wie ein König in der Heerschar, wie einer, der Trauernde tröstet.