Jobin 29
1 Job puhui taas sananlaskunsa ja sanoi:
Job vervolgde zijn rede, en sprak
2 Ah jos minä olisin niinkuin entisinä kuukausina! niinä päivinä, joina Jumala minun kätki,
Ach, was ik als in vroeger maanden, In de tijd, toen God mij behoedde,
3 Koska hänen valkeutensa paisti minun pääni päälle, ja minä kävin pimeissä hänen valkeudessansa,
Toen Hij zijn lamp boven mijn hoofd liet stralen, En ik bij zijn licht door de duisternis ging;
4 Niinkuin minä olin nuorena olessani; koska Jumalan salaisuus oli minun majani päällä;
Zoals ik was in mijn beste dagen Toen God mijn tent nog beschutte!
5 Koska Kaikkivaltias oli vielä minun kanssani, ja minun nuorukaiseni minun ympärilläni;
Toen de Almachtige nog met mij was, Mijn kinderen mij nog omringden;
6 Koska minä pesin minun tieni voilla, ja kallio vuoti minulle öljy-ojat;
Toen mijn voeten zich baadden in boter, De rots, waar ik stond, beken olie liet stromen;
7 Koska minä menin kaupunin porteille, ja annoin valmistaa istuimeni kujille;
Als ik uitging naar de poort van de stad, En op het plein mijn zetel liet zetten:
8 Kuin nuoret näkivät minun, niin he pakenivat, ja vanhat nousivat ja seisoivat minun edessäni,
Trokken de jongemannen zich terug, zodra ze mij zagen, Rezen de grijsaards op en bleven staan,
9 Ylimmäiset lakkasivat puhumasta, ja panivat kätensä suunsa päälle,
Staakten de edelen hun gesprek En legden de hand op hun mond.
10 Ruhtinasten ääni kätkeysi, ja heidän kielensä suun lakeen tarttui.
De stem der leiders verstomde, Hun tong kleefde aan hun gehemelte vast;
11 Sillä kenen korva minun kuuli, se kiitti minua onnelliseksi, ja jonka silmä minun näki, se todisti minusta.
Toen het oor, dat het hoorde, mij gelukkig prees En het oog, dat het zag, mij bijval schonk!
12 Sillä minä autin köyhää, joka huusi, ja orpoa, jolla ei auttajaa ollut.
Want ik hielp den arme, die om bijstand riep, Den wees, die geen helper meer had;
13 Niiden siunaus, jotka katoomallansa olivat, tuli minun päälleni; ja minä ilahutin leskein sydämen.
Dien de ondergang dreigde, zegende mij, Het hart der weduwe vrolijkte ik op;
14 Vanhurskaus oli minun pukuni, jonka minä päälleni puin, ja minun oikeuteni oli minulle niinkuin hame ja kaunistus.
Rechtschapenheid trok ik aan als een kleed, Mijn gerechtigheid als een mantel en kroon.
15 Minä olin sokian silmä ja ontuvan jalka.
Ik was de ogen voor blinden, De voeten voor kreupelen;
16 Minä olin köyhäin isä, ja jonka asiaa en minä ymmärtänyt, sen minä visusti tutkin.
Voor armen was ik een vader, Voor onbekenden onderzocht ik het pleit.
17 Minä särjin väärän syömähampaat, ja otin saaliin hänen hampaistansa,
Maar den boosdoener brak ik de tanden, En rukte hem de prooi uit zijn kaken.
18 Minä ajattelin: minä riuduin pesässäni, ja teen päiväni moneksi niinkuin sannan.
Ik dacht bij mijzelf: Oud zal ik sterven Mijn dagen zullen talrijk zijn als het zand;
19 Minun juureni putkahti veden tykönä, ja kaste pysyi laihoni päällä.
Mijn wortel zal openstaan voor het water, De dauw op mijn takken vernachten;
20 Minun kunniallisuuteni uudistui minun edessäni, ja minun joutseni muuttui uudeksi minun kädessäni.
Mijn eer blijft steeds nieuw, Mijn boog wint aan jeugdige kracht in mijn hand!
21 He kuulivat minua ja odottivat, ja vaikenivat minun neuvooni.
Ze luisterden zwijgend naar mij En wachtten mijn beslissing af;
22 Minun sanani jälkeen ei yksikään enempää puhunut, ja minun puheeni tiukkui heidän päällensä.
Had ik uitgesproken, dan nam niemand het woord, Maar mijn rede druppelde op hen neer.
23 He odottivat minua niinkuin sadetta, ja avasivat suunsa niinkuin ehtoosadetta vastaan.
Ze verlangden naar mij als naar regen, Met open mond als naar een late bui.
24 Jos minä nauroin heidän puoleensa, ei he luottaneet sen päälle, eikä tahtoneet minua murheesen saattaa.
Lachte ik hun toe, ze durfden het niet geloven, En vingen het stralen van mijn aangezicht op.
25 Kuin minä tulin heidän kokouksiinsa, niin minun täytyi istua ylimpänä: ja asuin niinkuin kuningas sotaväen keskellä, lohduttaissani murheellisia.
Bezocht ik hen, ik zat bovenaan, Troonde als een vorst bij zijn troepen, als een die treurenden troost.
