Jobin 14

1 Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa, ja on täynnä levottomuutta,

L’Homme, né de la femme, n’a que peu de jours à vivre, et il est rassasié de troubles.

2 Kasvaa niinkuin kukkanen, ja kaatuu; pakenee niinkuin varjo, ja ei pysy.

Comme la fleur, il pousse et se flétrit; il fuit comme l’ombre et n’a point de durée.

3 Ja senkaltaisen päälle sinä avaat silmäs, ja vedät minun kanssasi oikeuden eteen.

Et c’est sur cet être que tu as les yeux ouverts! Moi-même, tu me forces à comparaître en justice avec toi!

4 Kuka löytää puhtaan niiden seassa, kussa ei puhdasta ole?

Qui donc pourrait tirer quelque chose de pur de ce qui est impur? Pas un!

5 Hänellä on määrätty aika, hänen kuukauttensa luku on sinun tykönäs: sinä olet määrän asettanut hänen eteensä, jota ei hän taida käydä ylitse.

Puisque ses jours sont mesurés, que tu connais le compte de ses mois, et que tu lui as imposé des limites qu’il ne saurait dépasser,

6 Luovu hänestä, että hän sais levätä, niinkauvan kuin hänen aikansa tulee, jota hän odottaa niinkuin palkollinen.

détourne ton attention de lui: qu’il ait un peu de répit pendant qu’il remplit sa journée comme un mercenaire!

7 Puulla on toivo, ehkä se hakattaisiin, että se uudistetaan, ja sen vesat kasvavat jälleen:

Car pour l’arbre, il est encore de l’espoir; si on le coupe il peut repousser, les rejetons ne lui manquent pas.

8 Ehkä sen juuret vanhenevat maassa, ja kanto mätänee mullassa,

Dût sa racine vieillir dans la terre et son tronc mourir dans le sol,

9 Kuitenkin se versoo jälleen veden märkyydestä, ja kasvaa niinkuin se istutettu olis.

il suffit qu’il sente l’eau pour reverdir et produire un branchage, comme s’il était nouvellement planté.

10 Mutta kussa ihminen on, koska hän kuollut, hukkunut ja pois on?

Mais l’homme meurt et s’évanouit, le mortel expire: où est-il alors?

11 Niinkuin vesi juoksee ulos merestä, ja oja kureentuu ja kuivettuu,

Les eaux s’échappent du fond du lac, le fleuve tarit et se dessèche.

12 Niin on ihminen, kuin hän kuollut on, ei hän nouse: niinkauvan kuin taivas pysyy, ei he virkoo eikä herää unestansa.

De même, les humains se couchent pour ne plus se relever; tant que dureront les cieux, ils ne se réveilleront ni ne secoueront leur sommeil.

13 O jospa sinä minun hautaan kätkisit ja peittäisit minun, niinkauvan kuin vihas menis pois, ja asettaisit minulle määrän muistaakses minua. (Sheol h7585)

Ah! Qu’il te plaise de m’enfermer dans le Cheol, de me mettre à l’abri jusqu’à ce que ta colère soit passée, de me fixer un terme où tu te ressouviendrais de moi! (Sheol h7585)

14 Luuletkos kuolleen ihmisen tulevan eläväksi jälleen? Minä odotan joka päivä niinkauvan kuin minä sodin, siihenasti että minun muutteeni tulee,

Lorsque l’homme meurt, revivra-t-il? S’Il en était ainsi, tout le long de ma pénible corvée, je nourrirais de l’espoir, jusqu’à ce qu’on vienne me relever de ma faction.

15 Että sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin sinua, ja ettes hylkäisi käsialaas;

Tu m’appellerais et moi je répondrais; tu témoignerais de l’affection pour l’œuvre de tes mains.

16 Sillä sinä olet jo lukenut kaikki minun askeleeni: etkös ota vaaria minun synneistäni?

Au lieu de compter comme à présent chacun de mes pas, tu cesserais de surveiller mes fautes.

17 Minun rikokseni olet sinä lukinnut lyhteesen, ja pannut kokoon minun vääryyteni.

Mes péchés sont scellés dans un faisceau; tu as mis ton cachet sur mes manquements.

18 Jos tosin vuori kaatuu ja katoo, ja vaha siirtyy sialtansa,

Or, une montagne qui s’écroule se réduit en poussière, et le rocher est déraciné de sa base.

19 Vesi kuluttaa kivet, ja virta vie maan pois, ja mitä sen päällä itse kasvaa: niin sinä myös ihmisen toivon kadotat.

Les eaux finissent par user les pierres; leurs flots entraînent la poussière du sol: de même, tu ruines l’espoir de l’homme.

20 Sinä olet häntä voimallisempi ijankaikkisesti, ja hänen täytyy mennä pois. Sinä muutat hänen kasvonsa, ja annat hänen mennä.

Tu l’empoignes à jamais et il disparaît; tu déformes sa • figure et le rejettes.

21 Ovatko hänen lapsensa kunnniassa, sitä ei hän tiedä, taikka ovatko he ylönkatseessa, sitä ei hän ymmärrä.

Que ses enfants s’élèvent, il n’en sait rien; qu’ils soient abaissés, il n’en a pas connaissance.

22 Kuitenkin niinkauvan kuin hän kantaa lihaa, täytyy hänen olla vaivassa, ja niinkauvan kuin hänen sielunsa on hänessä, täytyy hänen murhetta kärsiä.

Mais c’est pour lui seul que sa chair souffre; c’est pour lui seul que son âme est en deuil.