Jobin 14
1 Ihminen, vaimosta syntynyt, elää vähän aikaa, ja on täynnä levottomuutta,
Mennesket, født af en Kvinde, hans Liv er stakket, han mættes af Uro;
2 Kasvaa niinkuin kukkanen, ja kaatuu; pakenee niinkuin varjo, ja ei pysy.
han spirer som Blomsten og visner, flyr som Skyggen, staar ikke fast.
3 Ja senkaltaisen päälle sinä avaat silmäs, ja vedät minun kanssasi oikeuden eteen.
Og paa ham vil du rette dit Øje, ham vil du stævne for Retten!
4 Kuka löytää puhtaan niiden seassa, kussa ei puhdasta ole?
Ja, kunde der komme en ren af en uren! Nej, end ikke een!
5 Hänellä on määrätty aika, hänen kuukauttensa luku on sinun tykönäs: sinä olet määrän asettanut hänen eteensä, jota ei hän taida käydä ylitse.
Naar hans Dages Tal er fastsat, hans Maaneder talt hos dig, og du har sat ham en uoverskridelig Grænse,
6 Luovu hänestä, että hän sais levätä, niinkauvan kuin hänen aikansa tulee, jota hän odottaa niinkuin palkollinen.
tag saa dit Øje fra ham, lad ham i Fred, at han kan nyde sin Dag som en Daglejer!
7 Puulla on toivo, ehkä se hakattaisiin, että se uudistetaan, ja sen vesat kasvavat jälleen:
Thi for et Træ er der Haab: Fældes det, skyder det atter, det fattes ej nye Skud;
8 Ehkä sen juuret vanhenevat maassa, ja kanto mätänee mullassa,
ældes end Roden i Jorden, dør end Stubben i Mulde:
9 Kuitenkin se versoo jälleen veden märkyydestä, ja kasvaa niinkuin se istutettu olis.
lugter det Vand, faar det nye Skud, skyder Grene som nyplantet Træ;
10 Mutta kussa ihminen on, koska hän kuollut, hukkunut ja pois on?
men dør en Mand, er det ude med ham, udaander Mennesket, hvor er han da?
11 Niinkuin vesi juoksee ulos merestä, ja oja kureentuu ja kuivettuu,
Som Vand løber ud af Søen og Floden svinder og tørres,
12 Niin on ihminen, kuin hän kuollut on, ei hän nouse: niinkauvan kuin taivas pysyy, ei he virkoo eikä herää unestansa.
saa lægger Manden sig, rejser sig ikke, vaagner ikke, før Himlen forgaar, aldrig vækkes han af sin Søvn.
13 O jospa sinä minun hautaan kätkisit ja peittäisit minun, niinkauvan kuin vihas menis pois, ja asettaisit minulle määrän muistaakses minua. (Sheol h7585)
Tag dog og gem mig i Dødens Rige, skjul mig, indtil din Vrede er ovre, sæt mig en Frist og kom mig i Hu! (Sheol h7585)
14 Luuletkos kuolleen ihmisen tulevan eläväksi jälleen? Minä odotan joka päivä niinkauvan kuin minä sodin, siihenasti että minun muutteeni tulee,
Om Manden dog døde for atter at leve! Da vented jeg rolig al Stridens Tid, indtil min Afløsning kom;
15 Että sinä kutsuisit minua, ja minä vastaisin sinua, ja ettes hylkäisi käsialaas;
du skulde kalde — og jeg skulde svare — længes imod dine Hænders Værk!
16 Sillä sinä olet jo lukenut kaikki minun askeleeni: etkös ota vaaria minun synneistäni?
Derimod tæller du nu mine Skridt, du tilgiver ikke min Synd,
17 Minun rikokseni olet sinä lukinnut lyhteesen, ja pannut kokoon minun vääryyteni.
forseglet ligger min Brøde i Posen, og over min Skyld har du lukket til.
18 Jos tosin vuori kaatuu ja katoo, ja vaha siirtyy sialtansa,
Nej, ligesom Bjerget skrider og falder, som Klippen rokkes fra Grunden,
19 Vesi kuluttaa kivet, ja virta vie maan pois, ja mitä sen päällä itse kasvaa: niin sinä myös ihmisen toivon kadotat.
som Vandet udhuler Sten og Plaskregn bortskyller Jord, saa har du udslukt Menneskets Haab.
20 Sinä olet häntä voimallisempi ijankaikkisesti, ja hänen täytyy mennä pois. Sinä muutat hänen kasvonsa, ja annat hänen mennä.
For evigt slaar du ham ned, han gaar bort, skamskænder hans Ansigt og lader ham fare.
21 Ovatko hänen lapsensa kunnniassa, sitä ei hän tiedä, taikka ovatko he ylönkatseessa, sitä ei hän ymmärrä.
Hans Sønner hædres, han ved det ikke, de synker i Ringhed, han mærker det ikke;
22 Kuitenkin niinkauvan kuin hän kantaa lihaa, täytyy hänen olla vaivassa, ja niinkauvan kuin hänen sielunsa on hänessä, täytyy hänen murhetta kärsiä.
ikkun hans eget Kød volder Smerte, ikkun hans egen Sjæl volder Sorg.
