Jobin 10
1 Minun sieluni suuttuu elämästä; minun valitukseni minusta annan minä olla ja puhun sieluni murheessa.
My soul is disgusted with my life; I will give free vent to my complaint over myself; I will speak in the bitterness of my soul.
2 Sanon Jumalalle: älä minua tuomitse: anna minun tietää, minkätähden sinä riitelet minun kanssani.
I will say unto God, Do not condemn me; let me know for what cause thou contendest against me.
3 Onko sinulla ilo siitä, ettäs väkivaltaa teet, ja hylkäät minun, joka käsialas olen, ja annat jumalattomain aivoitukset kunniaan tulla?
Is it well for thee that thou shouldst oppress, that thou shouldst reject the labor of thy hands, and shed light upon the counsel of the wicked?
4 Onko sinulla lihalliset silmät? eli katsotkos niinkuin ihminen katsoo?
Hast thou eyes of flesh? or wilt thou see as a mortal seeth?
5 Onko sinun päiväs niinkuin ihmisen päivät? eli vuotes niinkuin ihmisen vuodet?
Are thy days as the days of a mortal, or are thy years as the days of a man,
6 Ettäs kysyt minun vääryyttäni, ja tutkit pahaa tekoani,
That thou inquirest after my iniquity, and searchest after my sin?
7 Vaikka tiedät, etten minä ole jumalatoin; ehkei yhtään ole, joka taitaa sinun kädestäs vapauttaa.
Still it is within thy knowledge that I am not wicked, and there is none that can deliver me out of thy hand.
8 Sinun kätes ovat minun valmistaneet ja tehneet minun kaikki ympäri, ja sinä tahdot hukuttaa minun?
Thy hands have carefully fashioned me and made me; every thing is in harmony all round about; and yet thou dost destroy me!
9 Muista siis, että olet minun tehnyt niinkuin saven, ja annat minun tulla maaksi jälleen.
Remember, I beseech thee, that as though I were clay hast thou made me; and wilt thou cause me to return again unto the dust?
10 Etkös minua ole lypsänyt kuin rieskaa, ja antanut minun juosta niinkuin juustoa?
Behold, like milk didst thou pour me out, and like cheese didst thou curdle me.
11 Sinä olet minun puettanut nahalla ja lihalla: luilla ja suonilla olet sinä minun peittänyt.
With skin and flesh didst thou clothe me, and with bones and sinews didst thou cover me.
12 Elämän ja hyvän työn olet sinä minulle osoittanut, ja sinun katsomises minun henkeni kätkee.
Life and kindness didst thou grant me, and thy providence watched over my spirit.
13 Ja vaikka sinä nämät salaat sydämessäs, niin minä tiedän sen kuitenkin, ettäs sen muistat,
And yet these things hadst thou treasured up in thy heart: I know that this was [resolved] within thee.
14 Jos minä pahaa teen, niin sinä kohta havaitset, ja et jätä minun pahaa tekoani rankaisemata.
If I have sinned, then dost thou watch me, and from my iniquity thou wilt not declare me guiltless.
15 Jos minä olen jumalatoin, voi minua! jos minä olen hurskas, niin en minä kuitenkaan uskalla nostaa ylös päätäni. Minä olen täynnä ylönkatsetta, katsos minun viheliäisyyttäni.
If I be wicked, woe unto me: and if I be righteous, I can still not lift up my head; I am sated with disgrace, and ever seeing my affliction;
16 Noustessa sinä ajat minua takaa niinkuin jalopeura, ja taas ihmeellisesti minun kanssani menettelet.
And it constantly increaseth; like a fierce lion dost thou hunt for me; and again thou showest thyself continually wonderful on me;
17 Sinä uudistat todistukses minua vastaan, ja vihastut kovin minun päälleni. Minua vaivaa yksi toisensa jälkeen niinkuin sota.
Thou ever renewest thy witnesses against me, and causest thy indignation to grow strong against me; changes and multitudes [of sufferings] are around me.
18 Miksis minun annoit lähteä äitini kohdusta? jospa minä olisin kuollut, ettei yksikään silmä olisi minua nähnyt!
Wherefore then didst thou bring me forth out of the womb? Oh that I had perished, and that no eye had seen me!
19 Niin minä olisin kuin en olisikaan ollut, kannettu äitini kohdusta hautaan.
That I were as though I had not been, —had been borne from the womb to the grave.
20 Eikö minun ikäni lyhyt ole? Lakkaa ja päästä minua, ja luovu minusta, että minä vähänkin virvoitusta saisin,
Lo! my days are but few: cease, then, withdraw from me [thy hand], that I may recover my cheerfulness a little.
21 Ennenkuin minä menen, enkä palaja, pimeyden ja kuolon varjon maalle,
Before I go, and return not, to the land of darkness and the shadow of death,
22 Joka on pimeyden maa ja synkiä kuolon varjo, jossa ei yhtään järjestystä ole, joka paisteessansa on niinkuin synkeys.
A land of utter gloom, as of the darkness of the shadow of death, without any order, and the light of which is like utter gloom.
