Psalms 137

1 By the rivers of Babylon we sat down and wept when we thought about Zion.

Babelin virtain tykönä me istuimme ja itkimme, kuin me Zionin muistimme.

2 On the poplars there we hung our harps.

Kanteleemme me ripustimme pajuihin, jotka siellä olivat.

3 There our captors required songs from us, and those who mocked us required us to be happy, saying, “Sing us one of the songs of Zion.”

Siellä he käskivät meidän veisata, jotka meitä vankina pitivät, ja iloita meidän itkussamme: Veisatkaat meille Zionin virsiä.

4 How could we sing a song about Yahweh in a foreign land?

Kuinka me veisaisimme Herran veisun vieraalla maalla?

5 If I ignore the memory of you, Jerusalem, let my right hand forget her skill.

Jos minä unohdan sinua, Jerusalem, niin olkoon oikia käteni unohdettu.

6 Let my tongue cling to the roof of my mouth if I think about you no more, if I do not prefer Jerusalem more than my greatest delights.

Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen minä tee Jerusalemia ylimmäiseksi ilokseni.

7 Call to mind, Yahweh, what the Edomites did on the day Jerusalem fell. They said, “Tear it down, tear it down to its foundations.”

Herra, muista Edomin lapsia Jerusalemin päivänä, jotka sanovat: repikäät maahan hamaan hänen perustukseensa asti.

8 Daughter of Babylon, soon to be destroyed— may the person be blessed, whoever pays you back for what you have done to us.

Sinä hävitetty tytär, Babel; autuas on, se joka sinulle kostaa, niinkuin sinä meille tehnyt olet.

9 May the person be blessed, whoever takes and dashes your little ones against a rock.

Autuas on se, joka piskuiset lapses ottaa ja paiskaa kiviin.