Job 7
1 Is there not a warfare to a mortal, upon earth? And, as the days of a hireling, are not his days?
"Eikö ihmisen olo maan päällä ole sotapalvelusta, eivätkö hänen päivänsä ole niinkuin palkkalaisen päivät?
2 As, a bondman, panteth for the shadow, and as, a hireling, longeth for his wage,
Hän on orjan kaltainen, joka halajaa varjoon, ja niinkuin palkkalainen, joka odottaa palkkaansa.
3 So, have I been made to inherit months of calamity, and, nights of weariness, have been appointed me.
Niin olen minä perinyt kurjuuden kuukaudet, ja vaivan yöt ovat minun osakseni tulleet.
4 As soon as I lie down, I say, When shall I arise? yet he lengtheneth out the evening, and I am wearied with tossings until the breeze of twilight.
Maata mennessäni minä ajattelen: Milloinka saan nousta? Ilta venyy, ja minä kyllästyn kääntelehtiessäni aamuhämärään asti.
5 My flesh is clothed with worms and a coating of dust, My skin, hath hardened, and then run afresh:
Minun ruumiini verhoutuu matoihin ja tomukamaraan, minun ihoni kovettuu ja märkii.
6 My days, are swifter than a weaver’s shuttle, and they are spent, without hope.
Päiväni kiitävät nopeammin kuin sukkula, ne katoavat toivottomuudessa.
7 Remember thou, that, a wind, is my life, not again shall mine eye see blessing:
Muista, että minun elämäni on tuulen henkäys; minun silmäni ei enää saa onnea nähdä.
8 Nor shall see me—the eye that used to behold me, Thine eyes, are upon me, and I am not.
Ken minut näki, sen silmä ei minua enää näe; sinun silmäsi etsivät minua, mutta minua ei enää ole.
Pilvi häipyy ja menee menojaan; niin myös tuonelaan vaipunut ei sieltä nouse. (Sheol h7585)
10 He shall not return again to his house, and his own place shall be acquainted with him no more.
Ei hän enää palaja taloonsa, eikä hänen asuinpaikkansa häntä enää tunne.
11 I also, cannot restrain my mouth, —I must speak, in the anguish of my spirit, I must find utterance, in the bitterness of my soul.
Niin en minäkään hillitse suutani, minä puhun henkeni ahdistuksessa, minä valitan sieluni murheessa.
12 Am, I, a sea, or a sea-monster, —That thou shouldst set over me a watch?
Olenko minä meri tai lohikäärme, että asetat vartioston minua vastaan?
13 When I say, My bed shall comfort me, my couch shall help to carry my complaint,
Kun ajattelen: leposijani lohduttaa minua, vuoteeni huojentaa minun tuskaani,
14 Then thou scarest me with dreams, and, by visions, dost thou terrify me:
niin sinä kauhistutat minua unilla ja peljästytät minua näyillä.
15 So that my soul chooseth strangling, Death, rather than [these] my bones!
Mieluummin tukehdun, mieluummin kuolen, kuin näin luurankona kidun.
16 I am wasted away, Not, to times age-abiding, can I live, Let me alone, for, a breath, are my days.
Olen kyllästynyt, en tahdo elää iankaiken; anna minun olla rauhassa, sillä tuulen henkäystä ovat minun päiväni.
17 What is a mortal, that thou shouldst nurture him? Or that thou shouldst fix upon him thy mind?
Mikä on ihminen, että hänestä niin suurta lukua pidät ja että kiinnität häneen huomiosi,
18 That thou shouldst inspect him morning by morning, moment by moment, shouldst test him?
tarkastat häntä joka aamu, tutkit häntä joka hetki?
19 How long wilt thou not look away from me? Wilt thou not let me alone, till I can swallow my spittle?
Etkö koskaan käännä pois katsettasi minusta, etkö hellitä minusta sen vertaa, että saan sylkeni nielaistuksi?
20 I have sinned, What can I do for thee, thou watcher of men? Wherefore hast thou set me as thine object of attack, or have I become, unto thee, a burden?
Jos olenkin syntiä tehnyt, niin mitä olen sillä sinulle tehnyt, sinä ihmisten vartioitsija? Minkätähden asetit minut maalitauluksesi, ja minkätähden tulin itselleni taakaksi?
21 And why wilt thou not remove my transgression, and take away mine iniquity? For, now, in the dust, should I lie down, and thou shouldst seek me diligently, and I should not be.
Minkätähden et anna rikostani anteeksi etkä poista pahaa tekoani? Sillä nyt minä menen levolle maan tomuun, ja jos etsit minua, niin ei minua enää ole."
