Job 30
1 But, now, they who are of fewer days than I, have poured derision upon me; whose fathers I refused—to set with the dogs of my flock.
Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;
2 Even the strength of their hands, wherefore was it mine? Upon them, vigour was lost;
Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
3 In want and hunger, they were lean, —who used to gnaw the dry ground, a dark night of desolation!
Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,
4 Who used to pluck off the mallow by the bushes, with the root of the broom for their food;
Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:
5 Out of the midst, were they driven, men shouted after them, as after a thief;
He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.
6 In the fissures, of the ravines had they to dwell, in holes of dust and crags;
He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
7 Among the bushes, used they to shriek, Under the bramble, were they huddled together:
Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,
8 Sons of the base, yea sons of the nameless, they were scourged out of the land.
Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
9 But, now, their song, have I become, Yea I serve them for a byword;
Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.
10 They abhor me—have put themselves far from me, and, from my face, have not withheld—spittle!
He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.
11 Because, my girdle, he had loosened and had humbled me, therefore, the bridle—in my presence, cast they off;
Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.
12 On my right hand, the young brood rose up, —My feet, they thrust aside, and cast up against me their earthworks of destruction;
Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.
13 They brake up my path, —My engulfing ruin, they helped forward, unaided;
He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.
14 As through a wide breach, came they on, with a crashing noise, they rolled themselves along.
He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.
15 There are turned upon me terrors, —Chased away as with a wind, is mine abundance, and, as a cloud, hath passed away my prosperity.
Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
16 Now, therefore, over myself, my soul poureth itself out, There seize me days of affliction:
Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.
17 Night, boreth, my bones, all over me, —and, my sinews, find no rest;
Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.
18 Most effectually, is my skin disfigured, —Like the collar of my tunic, it girdeth me about:
Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.
19 He hath cast me into the mire, and I have become like dust and ashes.
Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.
20 I cry out for help unto thee, and thou dost not answer, I stand still, and thou dost gaze at me;
Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.
21 Thou art turned to become a cruel one unto me, With the might of thy hand, thou assailest me;
Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.
22 Thou liftest up me to the wind, thou carriest me away, and the storm maketh me faint;
Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.
23 For I know that, unto death, thou wilt bring me back, even unto the house of meeting for every one living.
Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
24 Only, against a heap of ruins, will one not thrust a hand! Surely, when one is in calamity—for that very reason, is there an outcry for help.
Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.
25 Verily I wept, for him whose lot was hard, Grieved was my soul, for the needy.
Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.
26 Surely, for good, I looked, but there came in evil, And I waited for light, but there came in darkness;
Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
27 I boiled within me, and rested not, There confronted me—days of affliction;
Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.
28 In gloom, I walked along, without sun, I arose—in the convocation, I cried out for help;
Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.
29 A brother, became I to the brutes that howl, and a companion to the birds that screech:
Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.
30 My skin, turned black, and peeled off me, and, my bones, burned with heat:
Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.
31 Thus is attuned to mourning—my lyre, and my flute, to the noise of them who weep.
Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.
