Job 30
1 “But now they mock me, men younger than I am, whose fathers I would have refused to entrust with my sheep dogs.
Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;
2 What use to me was the strength of their hands, since their vigor had left them?
Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
3 Gaunt from poverty and hunger, they gnawed the dry land, and the desolate wasteland by night.
Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,
4 They plucked mallow among the shrubs, and the roots of the broom tree were their food.
Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:
5 They were banished from among men, shouted down like thieves,
He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.
6 so that they lived on the slopes of the wadis, among the rocks and in holes in the ground.
He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
7 They cried out among the shrubs and huddled beneath the nettles.
Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,
8 A senseless and nameless brood, they were driven off the land.
Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
9 And now they mock me in song; I have become a byword among them.
Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.
10 They abhor me and keep far from me; they do not hesitate to spit in my face.
He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.
11 Because God has unstrung my bow and afflicted me, they have cast off restraint in my presence.
Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.
12 The rabble arises at my right; they lay snares for my feet and build siege ramps against me.
Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.
13 They tear up my path; they profit from my destruction, with no one to restrain them.
He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.
14 They advance as through a wide breach; through the ruins they keep rolling in.
He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.
15 Terrors are turned loose against me; they drive away my dignity as by the wind, and my prosperity has passed like a cloud.
Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
16 And now my soul is poured out within me; days of affliction grip me.
Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.
17 Night pierces my bones, and my gnawing pains never rest.
Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.
18 With great force He grasps my garment; He seizes me by the collar of my tunic.
Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.
19 He throws me into the mud, and I have become like dust and ashes.
Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.
20 I cry out to You for help, but You do not answer; when I stand up, You merely look at me.
Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.
21 You have ruthlessly turned on me; You oppose me with Your strong hand.
Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.
22 You snatch me up into the wind and drive me before it; You toss me about in the storm.
Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.
23 Yes, I know that You will bring me down to death, to the place appointed for all the living.
Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
24 Yet no one stretches out his hand to a ruined man when he cries for help in his distress.
Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.
25 Have I not wept for those in trouble? Has my soul not grieved for the needy?
Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.
26 But when I hoped for good, evil came; when I looked for light, darkness fell.
Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
27 I am churning within and cannot rest; days of affliction confront me.
Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.
28 I go about blackened, but not by the sun. I stand up in the assembly and cry for help.
Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.
29 I have become a brother of jackals, a companion of ostriches.
Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.
30 My skin grows black and peels, and my bones burn with fever.
Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.
31 My harp is tuned to mourning and my flute to the sound of weeping.
Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.
