Psalmen 137

1 Aan Babels stromen zaten wij schreiend Bij de gedachte aan Sion;

Baabelin virtain vierillä-siellä me istuimme ja itkimme, kun Siionia muistelimme.

2 En aan de wilgen, die daar stonden, Hingen wij onze harpen op.

Pajuihin, joita siellä oli, me ripustimme kanteleemme.

3 Ja, daar durfden onze rovers Ons nog liederen vragen; En onze beulen: "Zingt ons vrolijke wijsjes Uit de zangen van Sion!"

Sillä vangitsijamme vaativat meiltä siellä lauluja ja orjuuttajamme iloa: "Veisatkaa meille Siionin virsiä".

4 Ach, hoe zouden wij Jahweh’s liederen zingen Op vreemde bodem!

Kuinka me voisimme veisata Herran virsiä vieraalla maalla?

5 Jerusalem, zo ik u zou vergeten, Ik vergat mijn rechterhand nog eer;

Jos minä unhotan sinut, Jerusalem, niin unhota sinä minun oikea käteni.

6 Mijn tong mag aan mijn gehemelte kleven, Zo ik u niet gedenk: Zo ik niet meer van Jerusalem houd, Dan van het toppunt van vreugde.

Tarttukoon kieleni suuni lakeen, ellen minä sinua muista, ellen pidä Jerusalemia ylimpänä ilonani.

7 Jahweh, reken de zonen van Edom De dag van Jerusalem toe; Die riepen: Smijt ze neer, smijt ze neer; Neer met haar op de grond!

Muista, Herra, Jerusalemin tuhopäivä, kosta se Edomin lapsille, jotka sanoivat: "Hajottakaa se, hajottakaa perustuksia myöten!"

8 En gij, dochter van Babel, moordenares: Heil hem, die u vergeldt wat gij ons hebt gedaan;

Tytär Baabel, sinä häviön oma, autuas se, joka sinulle kostaa kaiken, minkä olet meille tehnyt!

9 Heil hem, die uw kinderen grijpt, En tegen de rots te pletter slaat!

Autuas se, joka ottaa sinun pienet lapsesi ja murskaa ne kallioon!