Job 30
1 Maar thans lachen jongere mensen mij uit, Lieden, wier vaders te min voor mij waren, Om ze bij mijn herdershonden te zetten;
Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;
2 Wier sterke hand mij zelfs niet kan dienen, Daar al hun kracht verloren ging,
Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;
3 Door gebrek en honger is uitgeput. Lieden, die de stronken afknagen in de woestijn, In het land der steppe en wildernis;
Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,
4 Die zilte kruiden van de struiken plukken, En zich voeden met de wortels der brem;
Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:
5 Die uit de samenleving zijn weggejaagd, En die men naschreeuwt als dieven.
He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.
6 Lieden, die in de krochten van afgronden wonen, In aardholen en rotsen;
He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.
7 Die balken tussen de struiken, Samenhokken onder de netels;
Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,
8 Die als een dwaas en naamloos broed Weggezweept zijn uit het land.
Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.
9 En thans ben ik hun spotlied geworden, En de stof voor hun praat.
Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.
10 Vol afschuw blijven ze op een afstand staan, En ontzien zich niet, mij in het gezicht te spuwen.
He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.
11 Zij mishandelen mij, nu ze hun teugel hebben losgerukt Hun breidel hebben afgeworpen.
Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.
12 Aan mijn rechterhand verheft zich dat broed, Mijn voeten stoten hen weg; Ze banen tegen mij hun onheilspaden,
Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.
13 En vernielen mijn weg, om mij te verderven. Ze trekken op, er is niemand, die hen weerhoudt,
He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.
14 Als door een wijde bres rukken ze aan. Onder de puinhopen kwam ze aangerold
He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.
15 Keerde zich tegen mij de verschrikking; Als een stormwind waaide mijn aanzien weg, Mijn geluk dreef voorbij als een wolk.
Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.
16 En thans stort zich mijn ziel in mij uit, Grijpen de dagen van rampspoed mij aan!
Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.
17 Des nachts wordt mijn gebeente doorboord, En nemen mijn knagende pijnen geen rust;
Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.
18 Door het grote geweld is mijn vlees ontredderd, Het knelt mij als de kraag van mijn kleed.
Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.
19 God heeft mij in de modder geworpen, Ik zie er uit als stof en as.
Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.
20 Ik roep tot U, maar Gij antwoordt niet; Ik sta overeind, maar Gij let niet op mij.
Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.
21 Gij zijt wreed tegen mij, Met uw krachtige hand bestookt Gij mij;
Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.
22 Gij heft mij op, jaagt mij voort op de wind, Een noodweer lost mij in water op.
Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.
23 Ja, ik weet, Gij leidt mij ten dode, Naar de verzamelplaats van al wat leeft.
Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.
24 Maar steekt een drenkeling de hand niet uit, Roept men in zijn ellende niet om hulp?
Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.
25 Heb ik zelf niet geweend over den zwaar beproefde, Was ik over den arme niet zielsbedroefd?
Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.
26 Ja, ik hoopte op geluk, maar het onheil kwam; Ik verwachtte het licht, maar het duister viel in.
Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.
27 Mijn binnenste kookt, en komt niet tot rust, Dagen van jammer treden mij tegen.
Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.
28 Zwart loop ik rond, maar niet van de zon; Sta ik op in de gemeente, ik roep om hulp!
Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.
29 Ik ben een broer van de jakhalzen, Een makker der struisen;
Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.
30 Mijn huid is zwart, en laat van mij los, Mijn beenderen branden van koorts;
Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.
31 Mijn citer is voor rouwklacht gestemd, Mijn fluit voor geween!
Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.
