Job 30

1 Men nu le de ad mig, som ere yngre af Aar end jeg, de, hvis Fædre jeg vilde have forsmaaet at sætte hos mine Faarehunde.

Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;

2 Ja, hvortil skulde deres Hænders Kraft have gavnet mig? hos dem er Styrken svundet bort.

Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;

3 De ere udtærede af Mangel og Hunger, de afgnave den golde Ørk, i Ødelæggelsens og Fordærvelsens Nat;

Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,

4 de oprykke Katost ved Buskene, og Gyveltræets Rod er deres Føde;

Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:

5 de uddrives fra Samfundet, man skriger efter dem som efter en Tyv;

He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.

6 de bo i Kløfter i Dalene, i Huler i Jorden og Klipper;

He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.

7 imellem Buske skryde de, de samles under Nælder.

Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,

8 Børn af Daarer, ja af Mænd uden Navn; de ere udstødte af Landet.

Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.

9 Men nu er jeg bleven en Spottesang for dem og maa tjene dem til Snak.

Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.

10 De have Vederstyggelighed til mig, de holde sig langt fra mig og spare ikke at spytte mig i Ansigtet.

He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.

11 Thi de have løst Tøjlen af sig og plaget mig, og de have kastet Bidselet af for mit Ansigt.

Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.

12 Til højre for mig staar en Yngel frem, de støde mine Fødder bort, og de bane deres Fordærvelses Veje imod mig;

Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.

13 de bryde min Sti op, de hjælpe til min Ulykke, de have ingen Hjælper;

He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.

14 de komme som igennem et vidt Gab, de vælte sig frem under Bulder.

He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.

15 Rædsler ere vendte imod mig, som et Stormvejr forfølge de min Herlighed, og min Frelse er gaaet forbi som en Sky.

Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.

16 Men nu er min Sjæl hensmeltet i mig, Elendigheds Dage komme over mig.

Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.

17 Natten gennemborer mine Ben, saa at de falde af mig, og mine nagende Smerter hvile ikke.

Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.

18 Ved den overvættes Magt er min Klædning helt forandret, den omslutter mig som Kraven paa min Underkjortel.

Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.

19 Han har kastet mig i Dyndet, og jeg er lignet ved Støv og Aske.

Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.

20 Jeg skriger til dig, men du svarer mig ikke; jeg staar der, og du bliver ved at se paa mig.

Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.

21 Du har forvendt dig til at være grum imod mig; du modstaar mig med din Haands Styrke.

Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.

22 Du løfter mig op i Stormvejret, du lader mig fare hen, og du lader mig forgaa i dets Brag.

Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.

23 Thi jeg ved, du fører mig til Døden igen og til alle levendes Forsamlings Hus.

Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.

24 Mon en ikke udrækker Haanden i sit Fald? eller mon en ikke skriger i sin Ulykke?

Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.

25 Eller græd jeg ikke for den, som havde haarde Dage? ynkedes min Sjæl ikke over den fattige?

Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.

26 Thi der jeg forventede godt, da kom det onde, og der jeg haabede til Lys, da kom Mørkhed.

Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.

27 Mine Indvolde syde og ere ikke stille; Elendigheds Dage ere komne over mig.

Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.

28 Jeg gaar sort, uden Sol, jeg staar op, jeg skriger i Forsamlingen.

Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.

29 Jeg er bleven Dragers Broder og Strudses Stalbroder.

Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.

30 Min Hud er bleven sort og falder af mig, og Benene i mig brænde af Hede.

Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.

31 Og min Harpe er bleven til Sorrig, og min Fløjte til de grædendes Lyd.

Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.