Jób 30

1 Nyní pak posmívají se mi mladší mne, jejichž bych otců nechtěl byl postaviti se psy stáda svého.

Nyt minun nuorempani nauravat minua, joiden isiä en minä olisi pannut minun laumani koirain sekaan;

2 Ač síla rukou jejich k čemu by mi byla? Zmařena jest při nich starost jejich.

Joiden voiman minä tyhjänä pidin, jotka ei ijällisiksi tulleet;

3 Nebo chudobou a hladem znuzeni, utíkali na planá, tmavá, soukromná a pustá místa.

Ne jotka nälän ja tuskan tähden pakenivat erinänsä korpeen, äsken turmeltuneet ja köyhtyneet,

4 Kteříž trhali zeliny po chrastinách, ano i koření, a jalovec za pokrm byl jim.

Jotka nukulaisia repivät pensasten ympäri; ja katajan juuret olivat heidän ruokansa:

5 Z prostřed lidí vyháníni byli; povolávali za nimi, jako za zlodějem,

He ajettiin ulos, ja huudettiin heitä vastaan niinkuin varasta.

6 Tak že musili bydliti v výmolích potoků, v děrách země a skálí.

He asuivat kauhiain ojain tykönä maan luolissa ja vuorten rotkoissa.

7 V chrastinách řvali, pod trní se shromažďovali,

Pensasten keskellä he huusivat, ja ohdakkein sekaan he kokosivat itsensä,

8 Lidé nejnešlechetnější, nýbrž lidé bez poctivosti, menší váhy i než ta země.

Turhain ja hyljättyin ihmisten lapset, jotka halvimmat olivat maan päällä.

9 Nyní, pravím, jsem jejich písničkou, jsa jim učiněn za přísloví.

Ja nyt minä olen heidän lauluksensa tullut, ja minun täytyy heidän juttunansa olla.

10 V ošklivosti mne mají, vzdalují se mne, a na tvář mou nestydí se plvati.

He kauhistavat minua, ja erkanevat kauvas minusta; ja ei he häpee sylkeä minun kasvoilleni.

11 Nebo Bůh mou vážnost odjal, a ssoužil mne; pročež uzdu před přítomností mou svrhli.

Sillä hän on minun köyteni päästänyt, ja on nöyryyttänyt minun: He ovat suitset minun edestäni heittäneet pois.

12 Po pravici mládež povstává, nohy mi podrážejí, tak že šlapáním protřeli ke mně stezky nešlechetnosti své.

Oikialle puolelle nousivat nuorukaiset: He lykkäsivät pois minun jalkani, ja tekivät tien minua kohden, hukuttaaksensa minua.

13 Mou pak stezku zkazili, k bídě mé přidali, ač jim to nic nepomůže.

He ovat kukistaneet minun polkuni: se oli huokia heille minua vahingoittaa, ilman kenenkään avuta.

14 Jako širokou mezerou vskakují, a k vyplénění mému valí se.

He ovat tulleet sisälle niinkuin suurten rakoin lävitse, ja ovat sekaseuraisin karaneet sisälle.

15 Obrátily se na mne hrůzy, stihají jako vítr ochotnost mou, nebo jako oblak pomíjí zdraví mé.

Pelko on kääntynyt minua vastaan, ja niinkuin tuuli vainonnut minun kunniaani, ja niinkuin pilvi, on minun autuuteni mennyt ohitse.

16 A již ve mně rozlila se duše má, pochytili mne dnové trápení mého,

Mutta nyt kääntää minun sieluni itsensä minua vastaan, ja minun murhepäiväni ovat minun käsittäneet.

17 Kteréž v noci vrtá kosti mé ve mně; pročež ani nervové moji neodpočívají.

Yöllä minun luuni lävistettiin kaikin paikoin lävitse, ja minun suoneni ei saa lepoa.

18 Oděv můj mění se pro násilnou moc bolesti, kteráž mne tak jako obojek sukně mé svírá.

Suuren voiman kautta minun vaatteeni muutetaan, ja hän on vyöttänyt minun niinkuin hameeni pään lävellä.

19 Uvrhl mne do bláta, tak že jsem již podobný prachu a popelu.

Minä sotkutaan lokaan, ja verrataan tomuun ja tuhkaan.

20 Volám k tobě, ó Bože, a neslyšíš mne; postavuji se, ale nehledíš na mne.

Jos minä hudan sinun tykös, niin et sinä vastaa minua: jos minä käyn edes, niin et sinä minusta tietävinäs ole.

21 Obrátils mi se v ukrutného nepřítele, silou ruky své mi odporuješ.

Sinä olet muuttunut minulle hirmuiseksi, ja vainoot minua kätes voimalla.

22 Vznášíš mne u vítr, sázíš mne na něj, a k rozplynutí mi přivodíš zdravý soud.

Sinä nostat minun tuuleen, ja annat minun ajaa sen päällä, ja sulaat minun voimallisesti.

23 Nebo vím, že mne k smrti odkážeš, a do domu, do něhož se shromažďuje všeliký živý.

Sillä minä tiedän, ettäs annat minun kuolemaan, joka on se huone, joka kaikille eläville on asetettu.

24 Jistě žeť nevztáhne Bůh do hrobu ruky, by pak, když je stírá, i volali.

Ei hän kuitenkaan ojenna kättänsä luutarhaan, eikä he huuda kadotuksestansa.

25 Zdaliž jsem neplakal nad tím, kdož okoušel zlých dnů? Duše má kormoutila se nad nuzným.

Minä itkin kovana aikana, ja minun sieluni armahti köyhää.

26 Když jsem dobrého čekal, přišlo mi zlé; nadál jsem se světla, ale přišla mrákota.

Minä odotin hyvää, ja paha tuli: minä odotin valkeutta, ja pimeys tuli.

27 Vnitřností mé zevřely, tak že se ještě neupokojily; předstihli mne dnové trápení.

Minun sisällykseni kiehuvat lakkaamatta: Murheen aika on minun ennättänyt.

28 Chodím osmahlý, ne od slunce, povstávaje, i mezi mnohými křičím.

Minä käyn mustettuna, ehkei aurinko minua ruskoittanut: minä nousen kansan seassa ja huudan.

29 Bratrem učiněn jsem draků, a tovaryšem mladých pstrosů.

Minä olen kärmetten veli, strutsilinnun poikain kumppani.

30 Kůže má zčernala na mně, a kosti mé vyprahly od horkosti.

Minun nahkani minun päälläni on mustettunut, ja minun luuni ovat helteestä palaneet.

31 A protož v kvílení obrátila se harfa má, a píšťalka má v hlas plačících.

Minun kanteleeni on muuttunut valitukseksi, ja minun huiluni itkuksi.