Jobin 7
1 Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?
Måste icke menniskan alltid vara i strid på jordene; och hennes dagar äro såsom en dagakarls?
2 Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,
Såsom en dräng åstundar skuggan, och en dagakarl, att hans arbete må vara ute;
3 Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.
Så hafver jag väl arbetat hela månaden fåfängt, och bedröfvada nätter äro mig många vordna.
4 Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.
När jag lägger mig, säger jag: När månn jag skola uppstå? Och sedan räknar jag, när afton skall varda; ty jag var hvarjom manne en styggelse intill mörkret.
5 Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.
Mitt kött är fullt med matk och mull allt omkring; min hud är sammanskrynkt och till intet vorden.
6 Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.
Mine dagar äro snarare bortflogne än en väfspole; och äro förledne utan all förtöfvan.
7 Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.
Tänk uppå, att mitt lif är ett väder, och min ögon komma icke igen till att se det goda;
8 Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.
Och intet lefvandes öga varder mig mera seendes; din ögon se på mig, deröfver förgås jag.
9 Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen, (Sheol h7585)
Molnet varder allt, och går bort; så ock den som far neder i helvetet, han kommer icke upp igen; (Sheol h7585)
10 Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.
Och besitter icke sitt hus igen, och hans rum blifver öde.
11 Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.
Derföre vill jag ock icke förmena minom mun; jag vill tala i mins hjertas ångest, och vill utsäga min själs bedröfvelse.
12 Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?
Är jag ett haf, eller en hvalfisk, att du så förvarar mig?
13 Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;
Ty jag tänkte: Min säng skall trösta mig; mitt lägre skall lisa mig.
14 Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,
När jag talar med mig sjelf, så förskräcker du mig med drömmar, och gör mig förfärelse;
15 Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.
Att min själ önskar sig vara hängd, och min ben döden.
16 Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.
Jag begärar intet mer lefva; håll upp af mig; ty mine dagar äro fåfängelige.
17 Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?
Hvad är en menniska, att du aktar henne högt, och bekymrar dig med henne?
18 Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.
Du hemsöker henne dagliga, och försöker henne alltid.
19 Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?
Hvi går du icke ifrå mig, och släpper mig, så länge jag uppsvälger min spott?
20 Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?
Hafver jag syndat, hvad skall jag göra dig, o du menniskors gömmare? Hvi gjorde du mig, att jag uppå dig stöta skulle, och är mig sjelfvom till tunga?
21 Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.
Och hvi förlåter du mig icke mina missgerning, och tager icke bort mina synd? Ty nu skall jag lägga mig i mull; och när man om morgonen söker mig, är jag då intet till.
