Jobin 7
1 Eikö ihminen aina pidä oleman sodassa maan päällä; ja hänen päivänsä ovat niinkuin orjan päivät?
Har Mennesket paa Jord ej Krigerkaar? Som en Daglejers er hans Dage.
2 Niinkuin palvelia halajaa varjoa, ja orja työnsä loppua,
Som Trællen, der higer efter Skygge som Daglejeren, der venter paa Løn,
3 Niin olen minä minulleni saanut turhat kuukaudet, ja minulla on monta murheellista yötä ollut.
saa fik jeg Skuffelses Maaneder i Arv kvalfulde Nætter til Del.
4 Kuin minä levätä panin, sanoin minä: Koskahan minä nousen? ja sitte lueskelen, koska ehtoo tullee: minä olen ravittu kävellyksistä hamaan pimeyteen asti.
Naar jeg lægger mig, siger jeg: »Hvornaar er det Dag, at jeg kan staa op?« og naar jeg staar op: »Hvornaar er det Kvæld?« Jeg mættes af Uro, til Dagen gryr.
5 Minun lihani on puetettu madoilla ja maan tomulla; minun nahkani on ahvettunut ja hyljätyksi tullut.
Mit Legeme er klædt med Orme og Skorpe, min Hud skrumper ind og væsker.
6 Minun päiväni ovat lentäneet nopiammasti pois kuin syöstävä ja kuluneet ilman viivytystä.
Raskere end Skyttelen flyver mine Dage, de svinder bort uden Haab.
7 Muista, että minun elämäni on tuuli, ja minun silmäni ei palaja hyvää näkemään.
Kom i Hu, at mit Liv er et Pust, ej mer faar mit Øje Lykke at skue!
8 Ja ei yksikään silmä, joka minun nyt näkee, pidä minua enempi näkemän. Sinun silmäs katsokoon minua, sitte minä hukun.
Vennens Øje skal ikke se mig, dit Øje søger mig — jeg er ikke mere.
9 Pilvi raukee ja menee pois: niin myös se, joka menee alas hautaan, ei nouse jälleen, (Sheol h7585)
Som Skyen svinder og trækker bort, bliver den, der synker i Døden, borte, (Sheol h7585)
10 Eikä palaja jälleen huoneesensa, ei myös hänen siansa häntä enää tunne.
han vender ej atter hjem til sit Hus, hans Sted faar ham aldrig at se igen.
11 Sentähden en minä estä suutani; minä puhun henkeni ahtaudessa, ja juttelen sieluni murheessa.
Saa vil jeg da ej lægge Baand paa min Mund, men tale i Aandens Kvide, sukke i bitter Sjælenød.
12 Olenko minä meri eli valaskala, että sinä minun niin kätket?
Er jeg et Hav, eller er jeg en Drage, siden du sætter Vagt ved mig?
13 Kuin minä ajattelin: minun vuoteeni lohduttaa minun, ja minun kehtoni saattaa minulle levon, koska minä itselleni puhun;
Naar jeg tænker, mit Leje skal lindre mig, Sengen lette mit Suk,
14 Niin sinä peljätät minua unilla, ja kauhistat minua näyillä,
da ængster du mig med Drømme, skræmmer mig op ved Syner,
15 Että minun sieluni sois itsensä hirtetyksi, ja minun luuni kuolleiksi.
saa min Sjæl vil hellere kvæles, hellere dø end lide.
16 Minä kauhistun, enkä pyydä silleen elää: lakkaa minusta, sillä minun päiväni ovat turhat.
Nu nok! Jeg lever ej evigt, slip mig, mit Liv er et Pust!
17 Mikä on ihminen, ettäs hänen suurena pidät, ja panet hänen sydämees?
Hvad er et Menneske, at du regner ham og lægger Mærke til ham,
18 Sinä etsit häntä joka päivä, ja koettelet häntä aina.
hjemsøger ham hver Morgen, ransager ham hvert Øjeblik?
19 Miksi et minusta luovu, ja päästä minua, siihen asti että minä sylkeni nielisin?
Naar vender du dog dit Øje fra mig, slipper mig, til jeg har sunket mit Spyt?
20 Minä olen syntiä tehnyt; mitä minun pitää sinulle tekemän, o sinä ihmisten vartia? miksis minun teit sinulles loukkaukseksi ja itselleni kuormaksi?
Har jeg syndet, hvad skader det dig, du, som er Menneskets Vogter? Hvi gjorde du mig til Skive, hvorfor blev jeg dig til Byrde?
21 Ja miksi et minun pahaa tekoani anna anteeksi ja ota pois minun vääryyttäni? Sillä nyt pitää minun makaaman mullassa: ja jos minua aamulla etsit, niin en minä enää ole.
Hvorfor tilgiver du ikke min Synd og lader min Brøde uænset? Snart ligger jeg jo under Mulde, du søger mig — og jeg er ikke mere!
